Eli, viime heinäkuussa pääsin toiveitteni mukaan tatuoijan tuoliin, kun ruinasin äidiltä lahjaksi tatuoinnin täysikäisyyden kunniaksi. Etukäteen jännitti kamalasti, odotushuoneessa iski hirvee tärinä päälle, kun ei noi neulat oo oikein mun juttu. Tatuoiminen tuntui aikalailla raapimiselta, ei niinkään neulan pistoilta. Kivun kyllä kesti ihan irvistelemättä, mutta ylempää tatuoitaessa se koneen aiheuttama tärinä tuntu tosi ikävästi kyynertaitteessa (siinä kohti mistä otetaan verikokeet) ja alempaa tatuoitaessa se tärinä tuntu ranteen sisäpinnalla valtimoiden kohdalla, yäk! Ne oli ehdottomasti hirveimmät osiot, kun ne on mulle muutenkin herkkiä ahdistus-kohtia.

Aloitan tämän nyt astetta vahvemmalla mielipiteellä: tatuoinnit joilla on kantajalleen jokin elämää suurempi merkitys/tarina/itkuvirsi on mun mielestä teennäistä hevonpaskaa. Pahoittelut mielensäpahoittajille :D Olen siis aina vierastanut ajatusta, että joka neulanpiston tulisi merkitä jotain, kun omassa elämässä ei juurikaan ole mitään niin mullistavan merkittävää tapahtunut, toki jotain, mutta ei niistä kokemuksista nättiä tatuointia saa. Lähinnä tekstiä päiväkirjan sivuille. Siispä itse otin tatuoinnin ihan vaan, koska halusin itseeni jotain kaunista. Jotain, jota voin hymyillen katsella ja, myönnettäköön, tuntea itseni vähän hurjaksi kun olen semmoisen mennyt ottamaan (ensivaikutelmalta kun olen aika tylsä ja hiljainen). Lähinnä siis jotain mistä itse pidän, mistä olen ylpeä ja minkä olen itse valinnut.

Tämä oli siis alunperin mun tarinattoman tatuoinnin tarina. Että kaikelle ei ole aina pakko etsiä merkitystä, vaan jotkin asiat voi vaan olla. Kun kaverit näki tatuoinnin kesäloman jälkeen, kaksi paheksui ja piti moraalisaarnan aiheesta "itse en ainakaan koskaan ota tatuointia" (ja mitenhän se nyt taas minuun liittyy? :D ) ja loput kyseli mikä on kuvan merkitys. Pettyneet oli ilmeet kun totesin, että no nehän on vaan kukkia, ihan nättejä semmosia.

Mun tatuoinnille tuli tarina vasta pari kuukautta sen jälkeen kun olin sen ottanut. Eikä se tarina ole järin kiva.

Viime kesä oli ehdottomasti mun lyhykäisen elämäni kamalin. Ennen kesää odotin sitä tavallista enemmän (en tosiaan ole mikään kesäihminen) kun ajattelin niitä kahta pitkää kuukautta, jotka saisi viettää rauhassa poikaystävän kanssa ilman koulustressiä. Heti alkukesästä poikaystävä unohti mun synttärit. Annoin kyllä ajan kans anteeks, sillä on kamalan huono muisti. Se sai töitä, joihin kutsuttiin kun sää oli hyvä. Kuvittelin että se oli töissä kun sitä ei näkynyt tai kuulunut. Mutta oikeesti se vaan istu kotona tekemässä ties mitä. Meillä on aina ollu ihan eri käsitys siitä kuinka usein on tarvetta nähdä tai jutella tai muuta. Olin siis tosi paljon yksin. Sellasia kavereitakaan ei oikein ole, joiden kanssa huvittais lähteä kylälle huiskimaan. Ainut sellanen asuu Tampereella.

Väsyin vaan koko olemiseen. Päivät meni sisällä istuessa. Muistaakseni katsoin telkkaria. Ihan varma en kuitenkaan ole, kun ei koko kesästä oo jääny paljon mieleen. Nukuin paljon. Olin surullinen. Ja aika vihanen. Ekaa kertaa elämässä oli oikeesti paha olla yksin, yleensä viihdyn omissa oloissani. Mutta tuntu, että mussa on oltava jotain pahasti vialla, jos edes poikaystävä ei halua viettää aikaansa mun kans. Tästä ollaan riidelty kesän jälkeen paljon.

En oo koskaan oikein ollu masentuvaa tyyppiä, enkä kyllä kesälläkään tajunnu, että sitähän se taisi olla. Kun sitte synttäreiden jälkeen äiti näytti vihreetä valoo tatuointihaaveille, niin aloin etsimään jonkinlaista ideaa. Mutta juurikaan mitään neronleimauksia ei syntynyt, ja lopulta en sitte jaksanu ees välittää. Halusin vaan homman alta pois. Nappasin suht kivan näkösen kuvan kukkasista netistä, lähetin sähköpostia muutamaan paikkaan ja kyselin hintoja. Valkkasin halvimman. Ja siinä se sitte oli.

Ei se ruma ole. Tai täysin mun tyyliin sopimaton. Mutta se ei myöskään ole sitä, mitä mä halusin mun tatuoinnin olevan. Se ei saa mua aina hymyilemään. Kyllä mä siitä ylpeä olen, enkä piilottele tai mitään, mutta sen jälkeen kun pää alkoi selvitä kesämasennuksesta, niin vähä alkoi kaduttaa, kun tuli se päätös tehtyä niin välinpitämättömästi. Koska sillon mä halusin vaa hoitaa homman, saada edes pienen muutoksen elämään, kun kaikki tuntu olevan niin vaikeeta. Ja nyt se on muistuttamassa niistä hirveistä kuukausista ja elokuusta, kun viimein kerroin poikaystävälle miten paha mun on olla ja etten enää jaksa sitä pahaa oloa, että jotakin on pakko tehdä. En vaan tehny sitä kauheen rauhanomaisin elkein, vaan kippasin kottikärryllisen paskaa suoraan poikaystävän päälle. Se panikoi, pelkäs ettei se pysty tekemään mitään, että se kohtelee mua huonosti. Halusi erota.

Se on varmasti vahvin muisto, joka mulla on. Koska joka kerta kun mietin sitä iltaa, en oikein pysty hengittämään. Koska se on ihan sama miten vaikeeta meillä välillä on. Sen menettäminen on mun pahin painajainen. Kirjaimellisesti. Loppusyksystä masennus nimittäin alkoi uudelleen. Ja taas joulun jälkeen. Ja aina tuli niitä unia, joissa erottiin tai riideltiin tai ei edes tunnettu. Mun stressi ja paha olo näkyy aina mun nukkumisessa.

Nyt on asiat paremmin. Ollaan puhuttu asioista paremmin. Ja mää oon ylipäätään opetellu puhumaan asioista. Meidän perheessä ei oo mikään itsestäänselvyys puhua tunteista tai asioista jotka vaivaa. Äitikin itki vuosikaudet aina vessassa, kun kuvitteli ettei me niin huomattais.

Oon vähän suunnitellut, että joku päivä jatkan tatuointia, lisään vähän lehtiä ja kukkasia, ehkä jonkun perhosenki lentelemään, tai vaikka ketun istuskelemaan. Teen siitä vähän enemmän mun näkösen ja liitän siihen vähän parempia muistoja.

Kenellekkään tutulle en ole tatuoinnin uudesta tarinasta kertonu, en edes poikaystävälle. Ehkä sitten joskus.